torstai, 11. lokakuu 2007

Havahdun, herään ajassa...

Ovelleni kolkuttanut lokakuu.
Kuukausi,joka jokseenkin armollinen ennen marraskuun loputtomalta tuntuvaa harmautta, alakuloisuuttakin.

Ovelleni on yllättäen kolkuttanut myös pieni salukinpentu Asarafi Qaadim Abdul kotoisasti Pelle. Lahja ystävältä. Ystävältä joka urheasti kamppailee sairautta vastaan.Tässä kamppailussa sairaus on ottanut liian monta erävoittoa. Aivan liian monta. Rakkaudella ja suurella myötätunnolla ajattelen ystävääni, toivoen elämän voittavan. Muuta en voi. Elämä jatkuu tavalla tai toisella.
Omaani tarkastelen hiljaisena.

Säpinää ja aktiviteettia päiviin tuo Pelle. Ah`Pelle jota on siunattu aikamoisella annoksella energiaa ja touhukkuutta. Menoa ja meininkiä ei tältä Pelle Hermannilta tule puuttumaan. Pelle suoraastaan pursuaa elämäniloa ja hauskuutta. Oma-aloitteellisuutta, avoimuutta ja rohkeutta kohdata jännittävä, mielenkiintoinen maailma. Hieno, kaunis salukinpentu! Kiitos Sinulle Titte!

Jokainen päivä on lahja, tämäkin ja ne sävyiltään tummat marraskuun päivät. Ottakaamme nekin ilolla vastaan. Eipä aikaakaan kun käännymme kevätkaudelle. Nyt on lupa hiljentyä, olla omissa oloissa, ladata henkisiä akkuja. Elää tässä ja nyt. Näin minä teen. Elän päivän kerrallaan. Huomisesta en huolta kanna. Se tulee aikanaan. Pidetään hyvää huolta itsestämme ja läheisistä!

maanantai, 6. elokuu 2007

Elokuu on kaunis...

... Syyskuu kauniimpi.
Symbolisesti monessakin mielessä. Sadonkorjuun aikaa.
Lempeitä, himmeitä, tummia iltoja. Lyhtyjä luumupuussani.
Viileyttä. Yön aikana syntyneitä kastehelmiä, pisaroita.
Elokuu viimeistelee kesän, valmistelee meidät
vastaanottamaan syksyn raikkauden.

Minne, mihin katosi kesäkuu? Minne heinäkuu?
Ne vain menivät omia aikojaan. Katosivat päivä kerrallaan.
Yksitellen. Jättäen mieleeni muistoja kesästä 2007.
Muistoja jotka haalistuvat ajan myötä. Muuttuvat
merkityksettömiksi. Muistoja jotka voimistuvat, muuttavat
muotoaan. Jatkavat elämää. Muistoja jotka aika ajoin valtaavat
mielen synnyttävät hymyn, haikeudenkin. Varastoituvat antamaan
voimaa ja uskoa matkalla uuteen kevääseen, kesään.

Tällä hetkellä tunnen jo syksyn odotusta jopa kaipuuta.
Joka vuosi ilokseni huomaan tarvitsevani kaikkia neljää vuodenaikaa.
Huolimatta siitä että aina kesän saapuessa ajattelen, olisipa kesä
ikuinen, jatkuisi loputtomiin. Mutta ei!
Tarvitsen vaihtelua. Tässäkin suhteessa kuten muutenkin elämässäni.
Syksy ikäänkuin antaa lupauksen jostakin. Mahdollisuuden aloittaa
jotakin alusta. Oppia uutta. Hiljentyä.

Ennen todellista syksyä nautitaan elokuusta!
Yhdessä ja yksin. Vietetään sadonkorjuujuhlat. Toivotetaan syksy
tervetulleeksi. Kesäisesti helmeilevät espanjaiset cavat vaihtuvat
syysiltoja lämmittävään intialaiseen spice-rommiin. Pian on aika
kaivaa kaikki ihanat neuleet, villapaidat, sukat, huivit ja pipot
korville ja silmille. Hih, ei niin etten näkisi ja kuulisi mitään,
vaan niin että on hyvä olla, kotoista, turvallista. Mutta ennen sitä.
Hyvää intiaanikesää, elokuuta kaikille. Varsinkin Sinulle!

maanantai, 4. kesäkuu 2007

Olemme matkanneet kesään...

Saapuneet perille aikaan joka merkitsee ja antaa minulle paljon.
Epäilemättä myös monille muillekin. En taida olla ainutlaatuinen siinä mielessä että tunnen
eläväni kesällä. Täysillä. Mieleni on hilpeä ja leikkisä. Vaikea keskittyä vakavaan.
Itseasiassa ei ole tarvettakaan. Syksyllä on melankolian aika. Syvällisemmän mietiskelyn.
Syyn ja seurauksen, elämän kiertokulun. Voisin todeta että olen kesälomalla itsestäni.
Annan itseni leijailla ties missä sfääreissä. Elää unelmaani, toteuttaa sitä. Olla huoleton.
Nyt on aika olla kahleista vapaa. Vapaa olemaan, menemään tekemään
sitä mitä haulaa ja mistä nauttii. Totta puhuakseni olen aina vapaa.
Mikä minua estää? Tai mikä meitä estää elämästä?
Nyt kun en keksi, jaksa, viitsi sanoa mitään kovin järkevää
niin tyydyn lainattuun.

Niin paljon teitä
niin paljon risteyksiä
niin paljon valoja
niin paljon signaaleja

ja silti voin pysyä uskollisena
omalle tielleni
omalle itselleni
päämäärälleni.

---Margot Bickel---

ps. Heli kiitos sinulle. Hymyilyttää yhteys joka on olemassa.

perjantai, 27. huhtikuu 2007

Ajattelen aikaa, jälleen.

Kuinka se rientää, kulkee nopeilla kierroksilla.
Joskus tuntuu ettei kyydissä pysy! Päivät, viikot, kuukaudet,
vuodet vierivät. Elämä vie. Kunpa voisin jarrutella. Hidastaa vauhtia.
En omaani vaan ajan.

Olemme pitkällä keväässä. Kesän kynnyksellä sanoisin. Kaikesta sen huomaa.
Ihmiset ympärillä ovat huomattavasti valoisampia, hymyileviä kasvoja
näkee useammin. Ystävällisen sanan voi vaihtaa tuntemattoman kanssa.
Miksi ei ympäri vuoden voi olla näin? En tiedä olenko onnentyttö tai jotain
mutta viime aikoina olen kohdannut niin paljon positiivista energiaa.
Saanut osakseni paljon.


Sen tiedän että olen onnellinen, juuri nyt.
Onnellinen elämästäni. Johdatuksesta mikä tietäni viitoittaa,
niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Minulla on hauskaa vaikka mieleni
onkin taipuvainen melankoliaan. Mollisointuihin, säveliin. Onneksi en ota
itseäni vakavasti ja onneksi elämässäni on hauskoja, iloisia, persoonallisia
ihmisiä, ystäviä joiden kanssa voi jakaa ilot ja surut. Kunpa itsekin pystyisin
antamaan heille yhtä paljon kuin saan! Mitä kaikkea elämä voikaan antaa, tarjota
meille ollessamme avoimia vastaanottamaan kaiken sen hyvän mikä meille
kuuluu. Ottakaamme kiinni hetkestä! Tarttukaamme tilaisuuteen.
Ohikiitävään aikaan, elämään.

tiistai, 20. maaliskuu 2007

Kuinka suuren surun,

Tyhjyyden, yksinäisyyden, ikävän ja kaipauksen jälkeensä jätti rakas Hipumme.

Ajan saatossa ihanat muistot kirkastavat mielen.
Nyt on hiljaisuus. 19.12.1994 - 19.3.2007 Taikatassun Sävel Whippet