Voiko rauhoittavampaa, kauniimpaa olla? Luonto näyttää valmistautuvan pikkuhiljaa lepoon. Se on aistittavissa. Tietynlainen levollisuus, lepokauden aavistus valtaa minunkin mieleni. Tuntuu hyvältä pysähtyä,rauhoittua, olla. Syksyssä on jotain, haikeaa, jollain tavalla pyhää hiljaisuutta. Lohdullistakin. Saamme luvan kääntyä sisäänpäin.

Tunnen itseni maailman onnellisimaksi ihmiseksi katsoessa, seuratessa koirieni kirmailua metsässä, pelloilla. Vapaana kahleista, remmeistä, taluttimista. Tällä hetkellä erityisesti Marlo`n saa minut nauramaan. Toinen on niin intoa täynnä kuin ilmapallo päästessään ulos. Paahtaa kuin vantterana kuin höyryveturi eteenpäin ( minun hauis-lihakseni tuntuu vain paisuvan...krääks) Ja voi sitä iloa, silmien säihkettä mikä Marlo`nin silmistä loistaa kun vapaa irroittelu on mahdollista! Tänäänkin. En voi kuin nauraa rakkaudellisesti toiselle joka kömpelön näköisesti jahtaa Wind`yä ja Sunnyboyta...ja pojat harhauttaa, vetää nenästä jahtaajaa... tekevät äkkikäännöksen.. juuri ratkaisevalla hetkellä. Ashton ja Hipu jäävät suosiolla rallituksen ulkopuolella. Jolkottelevat ja haistelevat omiaan. Alkavat olla vanhoja....moiseen kaahaukseen. Ja hyvä niin, että tietävät rajansa.

Vietimme muutaman tunnin metsän kätköissä, omassa maailmassamme.

Lauantai on viikosta sellainen päivä, jolloin koirat huolletaan;) Huoltopäivä;) Minun terapiapäiväni. Täydellinen turkinhoito, kynnet, korvat.... Hyvinhoidetut, hyvinvoivat, tyytyväiset lemmikkini,ystäväni. Tunnen itseni onnelliseksi. Tälläiset päivät ovat niitä jotka antavat paljon. Luovat sisältöä elämään, antavat tarkoituksen. Ovat niin sanottuja HUIPPUHETKIÄ. Saavutukset harrastusrintamalla kutistuvat olemattomiin, muuttuvat merkityksettömiksi. Elämänarvot kohdistuvat minulle kaikein tärkeimpään, yhdessä oloon. On vain niin vahvasti ilo ja onni elää, arjessa.